Morjes

Nyt on trekki takana ja samalla taas yksi mahtava kokemus lisaa. Pitakasta aikaa maisemat olivat mielettomanhienoja ja ryhma oli iso (10 hloa) mutta sitakin mielenkiintoisempi. Mukana oli mm. vain japania puhuva japanialaisnainen, joka oli buukannut pelkan sightseeing-tyyppisen reissun (yllattyi kun kyseessa olikin trekkausreissu), kaksi Bahranissa asuvaa Virolaista lentoemantaa, Espanjalainen palomies, pari jenkkia Philadephiasta (pysty puhumaan jaakiekosta pitkasta aikaa)... Kaiken lisaksi tapasin tanaan tosi mukavan suomalaispariskunnan Masin ja Ainon bussimatkalla takaisin Arequipaan. Puhuivat englantia, ei missan nimessa huonosti, mutta ei siita suomalaisaksentista voi erehtya. Suomalaiset puhuvat niin eritavalla englantia kuin mikaan muu kansan ryhmittyma.

Itse trekilla ensimmaisena paivana laskeuduttiin alas kanjoniin, toisena trekattiin aamupaiva ja iltapaiva vietettiin mielettoman lounnonkauniissa ja tunnelmallisessa hostellissa uima-altaalla lilluen. No, sitten tana paivana oli edessa 6 km pitka nousu takaisin kanjonin paalle. Korkeussuunnassa noustavaa oli 1,5 kilometria paattyen yli 3 500 metriin. Suuri osa porukasta vuokrasi mnuulin ja ratsasti silla paalle, mutta mina paatin raakata itsea ja kavella sinne. Olin jopa ennen muuleja perilla, vaikka starttasin vain tuntia aiemmin. Mutta raskasta oli, happi meinasi loppua ja voin sanoa, etta matkalla nauttimani Milky Way maistui niiiiin hyvalle ettei koskaan. 

Viimeksi tuli sanottua ja kerrottua, etta tosi masentavaa matkustaa yksin, mutta nyt on taas vastaavasti ollut tosi kivaa. Tavannut mukavia uusia ihmisia, katsonut asioita vahan eri kantilta jne. Niin se on, etta kaksin matkailu on turvallisempaa, tunnetiloiltaan vakaampaa kun taas yksin tunnetilat vaihtelee enemman, pitaa olla varuillaan ja aktiivisena tutustumaan uusiin ihmisiin. Mutta yksin on kylla tylsa matkustaa, mikali ei ota kontaktia muihin ihmisiin.

Se siita, nyt pitaa lahtea, menemme syomaan viela illalla koko trekkiryhman kanssa, kun oli niin mukava porukka. Niin hyvaa porukkaa ei aina satu kohdalle. Huomenna illalla sitten alkaa kotimatka, joka tuntuu talla hetkella tympealta ajatukselta toisin kuin vaikkapa viikko sitten. No mutta onneksi tama reissu sai arvoisensa loppusilauksen... Ellei sitten Iberia, Finnair, tulli tai joku muu instanssi onnistu jarjestamaan jotakin muuta loppuratkaisua tarinalle.

Terveisin

Sakko Sami

PS: Tietaako konstaapeli Taipaleenmaki tai joku muu, etta tarviiko ulkomailta hankittuja sakkoja maksaa. Ei kait ne voi tulla niita Suomesta perimaan?

Moikka

Niin se vain on etta kaikki hyva loppuu aikanaan. Vietetaan nyt Kaisan kanssa viimeista iltaa Pisacissa Perussa. Huomenna Kaisa lahtee kotia kohti ja mina jaan retkeilemaan viela pariksi viikkoa. Tai no, ei Kaisaa kannata viela rientaa hakemaan lentokentalta, silla matka taalta Pisacista kotia kestaa noin nelja vuorokautta kikkineen vaihtoineen ja yopymisineen. Pitka reissu siis Kaisalla edessa raskaine reppuineen. Jouduttiin hommaamaan nimittain ihan puntarikin vajaalla parilla eurolla, etta tiedetaan saadaanko raahtattua kaikki tavarat Suomeen. Ninpa Kaisan mukana lahtee mukava 25 kilon satsi tavaraa. Mina tuon sitten toisen mokoman aikanaan Suomeen. Aikalailla haikea olo, kun miettii kaikkea tata aikaa yhdesa: Phu Quocin ensimmaisista seikkailuista Kambodzhaan, Markon ja Annan tapaamisesta Laosin tubeiluihin, singaporeflyerista Indonesian tobasekoiluihin, Australian gayparaidesta Uuden-Kaledonian tympeisiin autoyopymisiin, Uuden-Seelannin mokkimajoituksesta Milford Soundin likelta Chilen valparaisoon, Bolivian suola-aavikoilta Death Roadia pitkin Amazonille ja viimeiksi eilen yksi reissun hienoimmista kokemuksista Pisac Ruinseilla.

Hienoja hetkia on vietetty kylla yhdessa, vaikka alkuun jannittikin, etta miten tassa viela kay kun on pitka reissu edessa. Ja nyt taas jannittaa kun pitaa taas reissata yksin.  

No eipa tassa nyt sen enempaa. Palataan asiaan paremmalla ajalla.

Sami

Moikka
 
Taas on hetki mennyt siita kun olen viimeksi paivittanyt blogia. Oli miten oli niin tultiin pari paivaa sitten Peruun Cuzcoon. Ja tanne on tultu seuraavasti:
 
26.4 lahdimme La Pazista pyorilla Coroicoon Death Roadia pitkin. Tama pyorareissu on aikalailla La Pazin turistirysta eli se juttu, joka jokaisen on tehtava kaydessa La Pazissa. Niin ja nain, mahtava ja ehka vahan vaarallinenkin kokemus. Tama pyorareissu alkaa 4,5 km korkeudesta ja paattyy vajaa kuusikymmenta kilometria myohemmin muistaakeni vajaaseen kahteen kilometriin. Ilmastonmuutos matkalla olikin valtava. Lahtopaikalla satoi lunta, joka muuttui ensin rannaksi ja sitten vedeksi. Lopussa oli sitten melkolailla trooppinen ilmasto. Samoiten kasvisto muuttui luonnollisesti myos matkalla huimasti tundrasta tropiikkiin. Tama death road oli nimensamukaisesti suhteellisen vaarallisen oloinen. Tie on rakennettu rotkon reunalle siten, etta jos kapealta soratielta suistuu, on vapaata pudotusta sen verran etta ehtii tod. nak. lausua isa meidan rukouksen pikaisesti ennen kuin koskettaa seuraavan kerran maata. Me onneksimme selvisimme ilman suurempaa dramatiikkaa matkasta, vaikka suhteellisen lujaa tuli ajettua (etenkin Kaisa). Mutta eiko se niin ole, etta alamakipyorailyssa on tarkoituskin ajaa vahan lujemmin? Vai mita Tomi?
 
Pyorailyn jalkeen asetuimme Coroicoon Sol Y Luna nimiseen majapaikkaan. Se olikin paras yopaikka koko matkalla. Oma mokki keittiolla, terassi, lepotuolit, viidakko-wc, pihalla nuotiopaikka, vahan matkan paassa ylarinteessa uima-allas, alarinteessa taas riippumatot ja keinu. Kaikki tama keskella kahvi-, banaani,- cokaviljelmia ja muuta viidakon kasvillisuutta. No, siella menikin nuotiolla istuskellessa kolmen paivan sijasta viisi.
 
Taman jalkeen tarkoituksena oli lahtea veneella viidakkoja pitkin Rurrenabaquen viidakkokaupunkiin, mutta niin kavi etta retkesta ei kuulunut mitaan (Etela-Amerikkalaisiin ei voi kertakaikkiaan luottaa) ja jouduimme vaihtamaan veneen bussiin. Tata vussimatkaa kuulimme kutsuttavana sanalla "painfull", luulin sen tarkoittavan pomppuista ja epamiellyttavaa kyytia. Talla matkalla ko. sana sai kuitenkin uusia merkityksia kuten "pelottava", "hengenvaarallinen" ja "paniikki". Tai ei Kaisa ollut moksiskaan siita, etta kuljimme Deathroadin kaltaista rotkonreunan polkua busslilla liian lujaa ja liian lahella rotkon reunaa (bussinsivuikkunasta ei nahnyt tieta ollenkaan, vain rotkon). Meika oli sen verran peloissaan tasta tieosuudesta, etta ei auttanut kuin tarttua viskipulloon, jotta alituinen paniikin-, varman kuoleman- ja pelon tunto karisi suurimmalta osin pois harteita. Pahinta oli, kun tiesi etta ko. matkan joutuu taittamaan viela toiseen suuntaan palatessa. Ei voi muuta kuin todeta, etta Kaisasta on tullut minua uskalijaampi seikkalija.
 
Rurrenabaquesta varasimme heti seuraavaksi paivaksi kolmen paivan mittaisen veneretken Pampaviidakkoon. Valitsimme viidakko/sademetsaretken sijasta taman pampan kahdestakin syysta. Ensinnakin viidakkoja on nahty mm. Indonesiassa ja toiseksi Pampalla on wildlifea enemman kuin viidakossa.
 
Matka ei lahtenytkaan liikkeelle veneelle Rçurrenabaquesta kuten luulimme, vaan ensin oli taitettava neljan tunnin matka jeepilla tientapaista pitkin kohti lahtoruutua. Taman tuskaisen matkan jalkeen alkoi varsinainen retki veneella pitkin ja poikin tulvivaa jokea pampalla. Ensimmaisena paivana ohjelmassa oli wildlifen etsimista ja tarkkailua seka majoittuminen vedenpaalla kelluvaan viidakkoasumukseen. Asumuksen alla asusti mm. yksi Cayman (aligaattoria vastaava elain). Toisena paivana ohejlmassa oli anagondan etsintaa hyttysten valtakunnasta. Hyttysia oli sen verran, etta kaikista ryhmamme jasenista tuli enemman tai vahemman terroristin tai pankkiryostajan nakoisia huivieineen, kasvonaamieoineen, huppuineen ja aurinkolaseineen. Parin tunnin etsinta kuitenkin paattyi tuloksettomana: Ei anakondaa ja ehka ihan hyva niin. Iltasella viela kavimme uimassa delfiinien kanssa joessa jossa myos nama caymanit asustelevat. Oppaan mukaan delfiini on kuitenkin joen kuningas, eika caymaneista ollut kuullemma vaaraa. Oli tai ei, niin kylla se vahan arvellutti hypata veteen kun tietaa etta siella Amazonissa asustaa jos jonkinlaista iljetysta ja petoa. Mitaan ei kuienkaan sattunut, onneksi. Laakariin olisi nimittain ollut matkaa. no se siita reissusta. Kivaa oli.
 
Taman reissun jalkeen alkoikin infernaalinen siirtymistaival Rurrenabaquesta Cuzcoon. Sis. 4 tuntia jeepilla takaisin Rurrenabaqueen, vussi takaisin La Paziin (parikymmenta tuntia) ja La Pazista Cuzcoon noin 20 tuntia). Valilla pysahdyimme paivaksi levahtamaan La Paziin, josta ostin itselle kitaran. Nyt siis olemme Cuzcossa ja huomenna lahdemme ehka Pisacin kylaan. Mitaan erityista ei olla taalla tehty jos kitaran soittamista ja joglaamista ei lasketa.
 
Sami

Hola
 
On taas aika paivittaa blogia ajantasalle, vaikka nayttaa etta lukuinto on monilla hiipunut. Eipa silla, mukava naita on varmasti itsekin lukea joskus myohemmin...
 
Samaipatan jalkeen tosiaan lahdettiin Sucreen. Matka oli talla kertaa vahan raffimpi, ei silla etta bussi olisi ollut huono tai ahdas vaan silla, etta yli kymmenen tunnin matkan aikana oli ainoastaan yksi epavirallinen kahden minuutin pysahdys, jossa paasi tekemaan tarpeita luonnonhelmaan. Kaisa kaytti taman option hyvakseen, kun oli maha sekaisten. Itse keskityin tauolla vartioimaan tavaroitamme bussissa.
 
Sitten Sucre. Niita paikkoja, jotka voisi skipata suorilta mikali aikaa matkalla olisi vahemman. Myohemmin saimme tietaa, etta Lonely Planet Bolivian mukaan tama on "the most charming city in Bolivia" - tuskin. No, me olimme siella sopeutumassa korkeampaan ilmanalaan ja hyva niin, silla pari paivaa myohemmin olimme Potosissa (maailman korkeimmalla sijaitseva kaupunki 4100m) varisemassa ehkapa maailman kylmimmassa hotellissa viiden huopapeiton alla kokalehtia suussa pyoritellen. Siltikin Potosi oli charmikkaampi paikka kuin edellamainittu Sucre. Tama silti vaikka Potosi sijaitsee keskella ei mitaan, jos lukuun ei oteta vieressa sijaitsevaa hopeakaivosta, jossa siellakaan ei enaa ole hopeaa, kun Espanjalaiset kavivat muinoin myllytyksen ja orjuuttamisen ohessa kotiuttamassa poytahopeat. Tai kylla jo Inkat tiesivat vuoren sisaltavan hopeaa, mutta eivat uskaltautuneet sita hakemaan kun pitivat vuorta pyhana, juonikkaana, pelottavana ja arvoituksellisena mennakseen hakemaan rikkauksia.
 
Mekin paatimme lahtea tekemaan mutkan ns. hopeakaivoksilla. Mukaamme tarttui samasta hotellista yksi britti nimelta Jon. Matkalla hopeakaivoksille pysahdyimme kaivosmiesten kauppaan ostamaan kaivosmiehille herkkuja, eli dynamiittia, muita rajahteita ja rajahdystarvikkeita, tupakkaa, 96 prosenttista alkoholia, kokalehtia ja virvoitusjuomia. Kuulemma maailman ainoa paikka mista saa ostaa ihan luvan kanssa rajahteita. Mekin ostimme omaa myohempaa kayttoa varten dynamittia, sytytyslankaa ja viela jotain toista rajahdetta jonka nimea en muista.

 
Tuliasten oston jalkeen vedimme paallemme tyylikkaat kaivosmiesten varusteet ja ei kun kaivoksille. Mita niista. Noh, kun nakee kaivosmiehia 4,5 kilometrin korkeudessa polyisissa, pimeissa (yllatys yllatys) ja ahtaissa luolastoissa rajayttelemassa kalliota, murjomassa seinasta sinkkia seka kantamassa 30-50kg malmisakkeja, niin ei voi muuta sanoa kuin etta miehekasta on tyo. Miehekasta se on kirjaimellisestikin, silla naisia ei luolaan paasteta toihin, koska het tuovat kuullemma huonoa onnea. Sen lisaksi mita silmillamme naimme saimme tietaa, etta jokainen kaivostyontekija on yksityiyrittaja, eli saa rahaa sita mukaan mita saa sinkkimalmia raahattua ulos luolastoista. Taman jalkeen tietty porssi kertoo sen paljonko kaivosmiehille annetaan rahaa kapalaan. Viime vuosi oli hyva, tana vuonna hinta on pudonnut viidennekseen edellisvuodesta. Ei siis ollut yllatys, etta saimme kuulla parilta kaivosmiehelta espanjankielisen luennon poliitiikasta, kapitalismista ja porssihinnoittelusta. No, kylla hekin olivat lopulta kovin sayseita kun heille antoi kaivosmiesten lahjuksia. Mutta toisaalta, miettikaapa milta tuntuisi tehda tyota kaytannossa ilman palkkaa, josta saa varmasti 5-15 tyovuoden jalkeen monenmoisia kuolemantauteja?
 
No jottei reissu olisi mennyt liian syvalliseksi ja raskaaksi paatimme keventaa tunnelmaa tekemalla ns. koerajaytyksen. Eli oppaamme asensi dynamiittiin sytytyslangan, taman edelleen siihen toiseen rajahteeseen ja ei kun menoksi. Ennen rajahdysta opas ehatti sanomaan, etta tuleva rajahdys on 100x tehokkaampi kuin teidan uudenvuodenpommit Ja kyllahan se oli aika pamaus. Se siita reissusta.
 

Kaivosmies ja palava sytystyslanka. Potosi, Bolivia

Seuraavana aamuna lahdimme samalla porukalla (mina, Kaisa ja Jon) kohti Uyunin hailyvaa pikkukaupunkia ja suola-aavikoita. Talla kertaa kymmenen tunnin matka sujui lepposammin, matkalla oli jopa pari taukoa. Uyunissa samana iltana lisavaatetuksen, aurinkolasien ja muiden tarpeellisten vehkeiden hommaaminen ja mika rasittavinta tulevan suola-aavikkoreissun varaaminen. Kaupugissa on n. 60 puljua, jotka naita retkia jarjestaa. Me valitsimme niista ehka epaluotettavimman vaihtoehdon, mutta sita emme viela silloin tienneet. Samalla varasimme bussiliput Uyunista suoraan La Paziin.
 
Retkiaamu valkeni ja kaikki oli hyvin, kunnes Jon ehatti huoneeseemme kertomaan, etta luvattua (maksoimme tasta ekstraakin) englannin kielista opasta ei ole. No, minkas teet, tympaseehan se, mutta pakko sinne on lahtea kun olemme sen jo maksaneet. Kiukuttelu matkanjarjestajan konttorissa toi kuitenkin onneksi noin 10e alennuksen nokkaa kohti. Taman jalkeen ahtautuminen 4x4 jeeppiin ja kohti suola-aavikoita. Mukana oli meidan kolmen lisaksi kuski, kokki ja kolme muuta matkaajaa.
 
Ensimmaisena paivana junien hautausmaa, suola-aavikot ja kaktuksia taynna oleva kukkula keskella suola-aavikoita. Ja se keskella on keskella, eika siella paljon muuta ole. 12 000 neliokilometria suolaa keskimaarin 120 metria syvasti. Siita riittaisi suolaa kaikille maailman ihmisille. Ennen auringonlaskua majottautuminen hotelliin. Hotelli suolasta, sangyt suolasta, poydat suolasta, koko kyla oli kaytannossa tehty suolasta. Ihan mielenkintoista. Yolla tahtia ja Milky Way.

Kaktuksia suola-aavikolla. Salar De Yuni, Bolivia. 

Suola-aavikkoa riittaa. Salar De Yuni, Bolivia. 

Meika tossun alla - aivan kuten aina. Salar De Yuni, Bolivia. 

Toinen paiva. Ruokailut, jeepissa istumista, flamingoja, autiomaata, aavikoita, vuoria ja laguuneja. Illalla Kaisalla alkaa tulla paha olo ja vasen kasi kipeaksi. Paha olo todennakoisesti oli lievaa vuoristotautia ja vasen kasi jotain muuta. Myohemmin saapuminen johonkin viiden rakennuksen kokoiseen kylaan (onkohan siita kylasta olemassa karttaa). Kyla noin 4,5 kilometrin korkeudella ja hotellikikkailu, jossa syyllisina Sami ja Kaisa. Tama siksi, etta hotellissa oli nelja 120cm leveaa sankya ja yksi parivuode. Menimme ja varasimme Kaisan kanssa parivuoteen ennen Saksalaispariskuntaa. Ei silla, etta Kaisa olisi tarvinnut mukavemmat oltavat sairauden takia, mutta siksi, etta ensimmaisen yona Saksalaiset olivat royhkeydellaan ottanut ainoan oman huoneen ja me muut nukuimme dormitoriossa ja siksi etta saksalaiset ja Puolalainen olivat istuneet 2 paivaa jeepissa parhailla paikoilla (siella sikaosastolla eli takarivissa istutaan kirjaimellisesti polvet korvissa) kysymatta halutaanko me kookkaammat istua valilla paremmilla paikoilla. Nama asiat eivat minua tai Kaisaa haittaa, mutta kyse on periaatteesta. No, loppuen lopuksi Saksalaispariskunnan ja Puolalaisen painostuksen vuoksi vaihdoimme "hotellimme" toiseen, jossa kaikille oli omat yhta huonot sangyt ja tarpeeksi kylmat oltavat. Tasa-arvoa. Illallinen ja kyllastyminen taysin Puolalaisnaisen sekoiluun ja ihmejuttuihin.

 Kivi. Salar De Yuni, Bolivia. 

Flamingot. Salar De Yuni, Bolivia. 

Yo, Kaisa ei saa nukuttua pahalta ololtaan. Aamulla aamupala ja opas kertoo, etta tanaan Saksalaiset istuvat takana ja meidan kolmikko keskirivissa. heh. Aamulla geyshirit ja kuuma lahde plus viisi asteisessa ilmassa. Sitten aamupala, parit laguunit ja matka takaisin Uyuniin. Mahtava reissu mahtavat surrealistisen maisemat, jotka ovat aikoinaan innostaneet Salvador Dalinkin tekemaan sellaista taidetta, jota han teki. Tasta emme kuitenkaan nauttineet pitkasti silla heti palattuamme saimme tietaa etta varaamiamme ja maksamiamme bussilippuja ei ole. Sitten seuraavana paivana kuullemma. Tai toinen vaihtoehto viela kalliimpi bussi La Paziin. Jon kiukkuaa toimistolla, mina kierran samaan aikaan viisi muuta toimistoa ja bussiyhtiota ja saan tietaa, etta samalle paivalle ei ole lippuja. Paatamme ottaa samasta toimistosta kallimmat liput. Niitakaan ei saada ilman kikkailuja. Ensin liput kuullemma on, sitten niita ei taaskaan ole. Sitten mina kerron toimistossa olevalle Hollantilaisasiakkaalle"vaihda paikkaa, tama on huonoin paikka, josta voit ostaa mitaan retkia tai lippuja". Taman jalkeen enemman saatoa ja saamme tietaa etta hanella on viisi lippua. Sitten meilla on sopimus, ettemme kerro mitaan pahaa toimistosta ja meilla on bussiliput. Kerronpa. Ei ikina kannata kayttaa Sandra-travelia. Me poistumme paikalta kohti bussiasemaa. Sandra-travelin seinaa vasten jaa nojaamaan viisi matkalaukkua, me matkalla La Pazia.

 Geyshireja. Salar De Yuni, Bolivia. 

Laamoja. Salar De Yuni, Bolivia. 

La Paz. Taalta piti olla ehka herkullisin tarina kerrottavana. Se tarina olisi tullut San Pedron vankilasta. Kuulimme taman retken ja tarinan aiemmin Jussilta ja Anssilta. Niinhan siina kuitenkin kavi, etta maaliskuussa vankilassa oli syttynyt kapina, jossa oli 150 vankia, lasta ja muita vankilassa vierailijoita loukkaantunut, eika kukaan ulkopuolinen paase enaa vankilaan sisaan. Tai tama on toinen teoria siita, miksi nama vankilakierrokset on lopetettu. Toinen teoria on se, etta vankilassa oli kaynyt toimittaja, joka oli ottanut kuvia vankilan sisalta ja tehnyt siita jutun. No, missa muussa vankilassa tahansa tama ei olisi ongelma mutta taalla se on. Ei ole Bolivian valtiolle hyvaksi, jos kerrotaan, etta vankilan sisalla vankien tulee ostaa tai vuokrata omat sellinsa, ostaa omat ruuat. Tahan rahoitus loytyy kokaiinitehtaista, joita vankilan sisalla on. Vartioita ei vankilan sisalla ole ollenkaan, valilla poliisi saattaa ehka kayda sisalla, jos vankilassa syttyy suurempia kapinoita tai vakivaltaisuuksia. Tai sitten viimeistaan raahaamassa ruumiit pois kuleksimasta. Sen verran mielenkiintoinen tarina kuulopuheiden perusteella, etta seuraava kirja, jonka luen on ko. vankilaelamasta kertova RustyYoungin Marching Powder.
 
Anssille ja Jussille tiedoksi, etta kuulimme elien ettei vankilaan ole paassyt kukaan sisaan enaa viiteen viikkoon. Te olette olleet aikalailla viimeisia, jotka on paassyt sisalle. Siita kandee olla ylpee. 
 
Muuten La Pazissa ei olisi tullut vietettya ehka nain pitkasti aikaa, mutta Kaisan kasi vaati laakarin toimenpiteita niin piti jaada piikitettavaksi tanne kolmeksi paivaksi. Muutenkin tama laakarivierailu oli laadukas. Ensin opettelimme espanjaksi tasmasanoja kuten, kasi, kipea, lihas, liikutta jne. Taman jalkeen laakarille, jossa laakari mittasi Kaisalta kuumeen, verenpaineen pituuden ja painon. Taman jalkeen han viela varmisti diagnoosinsa oikeaksi liikuttelemalla Kaisan katta. Taman jalkeen saimme tietaa, etta Kaisa saa jotain ainetta piikilla elimistoonsa kolmena paivana. No, nytpa on kasi kunnossa.
 
Ja kun kerran kasi on kunnossa niin huomenna on aika lahtea Deadh roadia pitkin pyoralla Coroicoon, josta olemme varanneet poikkeuksellisesti vahan parempitasoisen mokin omalla keittiolla. Sielta sitten lahdemme aikanaan veneella Amazonin jokia pitkin kohti Rurrenbaguen viidakkokaupunkia. Mielenkiintoiseksi kay matka ennen kuin loppuu.
 
Sami

PS: Lisasin kuvia pariin edelliseenkin juttuun.